VAROITUSMERKIT, VASTUU JA JÄRJEN KÄYTTÖ

Oikopolun varteen on ilmestynyt varoitus ”Ei talvikunnossapitoa”. Kyltti täyttää viestinnän vaatimukset siinä, että se erottuu viestintäkanavassa: nurmikolla nököttävä yksinäinen kyltti on helppo huomata. Tekstejä tulvivassa kaupunkimaailmassa tämä kyltti on saanut paikan, minkä ympärillä ei ole muita samantyyppisiä merkkejä. Lähellä olevassa risteyksessä on jo yli kymmenen merkkiä yksinomaan jalankulkijoille – risteyksessä viestinnän kanava on jo ruuhkainen. Varoituksena tämä ruohikolla oleva kyltti ei ei kuitenkaan toimi kovin hyvin. Sitä ei voi nähdä mutkittelevan polun kummastakaan päästä. Vaikka itse kyltti näkyisikin, niin pienen tekstin lukeminen vaatii kävelemään polkua pitkin. Koska oikopolku on varsin epävirallinen, niin ei sitä hoideta kesälläkään. Luultavasti kulkijat käyttävät polkua vielä lumien tultuakin, ja ovat varmastikin kyltin kohdalle päästyään huomanneet että polkua ei ole aurattu eikä hiekoitettu. Niinpä tällä merkillä on oltava jokin muu merkitys sen laittajalle, viestin lähettäjälle.

Katson elokuvan dvd-levyltä, ja levyn alussa ilmoitetaan että levyllä esitettävät kommentit ovat yksityishenkilöiden eivätkä tuotantoyhtiön mielipiteitä. Nämä mielipiteet ovat yleensä pääosan esittäjän, ohjaajan ja mahdollisesti muiden elokuvanteossa mukana olleiden kommentteja elokuvan kommenttiraidalla ja dvd-ekstrojen myynninedistämisdokumenteissa (buffeissa). Kommentit ovat pääsääntöisesti tuotantoa ja elokuvantekoa ylistäviä lausuntoja, tyyliin ”pääosan esittäjä oli mukana projektissa koko sydämellään ja otti muun henkilökunnan hyvin huomioon”, ”tiimi oli tosi hyvä, elokuvan tekeminen ei ole ollut koskaan yhtä hauska ja kotoinen projekti”,”tämä on suosikkiohjaajani, hän saa näyttelijät hyvin mukaan”. Haluaako tuotantoyhtiö varoituksellaan sitten ilmoittaa, että ei elokuvan tekeminen sitten ollut aivan niin ruusuinen projekti? Oliko pääosan esittäjä sittenkin ylimielinen, supertähden elkeitä viljellyt kiviriippa produktiossa?

Kummassakin esimerkissä viesti kertoo lähinnä vastuunsiirtämisestä. Ne edustavat sitä samaa ylivarovaisuutta kuin niissä esimerkeissä joita Jouni Paakkinen on listannut suomeksi toimittamaansa kirjaan Älä niele nauloja – kummallisia käyttöohjeita. Kun amerikkalainen oikeuskäytäntö on tullut tutuksi tv-sarjoista ja elokuvista ja kun tahdotaan toimia pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan, niin tuloksena on varoituksia siitä että veitset voivat olla teräviä, kuumat juomat polttavat ja jäätelö on kylmää. Luultavasti saamme pian tulitikkulaatikoihin varoituksen: ”Tuli on kuumaa.”

ALTMAN ON KUOLLUT

Laaja-alainen, joskin epätasainen ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja Robert Altman on kuollut 81 vuoden iässä. Yli puolen vuosisadan mittaiseen ohjaajan uraan mahtui töitä sekä televisiossa että valkokankaalla, kaupallisista menestyksistä kokeellisempiin töihin. Mieleenpainuvimmillaan hän oli hyvin kirjallinen ohjaaja, kuten Short Cuts – Oikopolkuja -elokuvassa (minkä hän myös käsikirjoitti Raymond Carverin tekstien pohjalta). Dialogin ja kielen mestarin läpimurto oli Oscarvoittaja M*A*S*H – armeijan liikkuva sairaala 1970. Samalla parodisella taituruudella rakentui myös vuoden 2001 Gosford Park. Heikoimmillaan Altman oli kassamagneeteiksi tarkoitetuissa elokuvissa, kuten Popeye – Kippari Kalle -elokuvassa (1980) tai Richar Geren tähdittämässä Tohtori T ja naiset (2000). Altmanin ura kuitenkin säilyi hämmästyttävän laadukkaana vuosikymmenten halki.

Oman polkunsa kulkija ei ottanut oikopolkuja.

Riku

Muualla verkossa:
IMDB:n sivu Altmanista
Reutersin uutinen Altmanin kuolemasta
BBC:n uutinen Altmanin kuolemasta

PANOPTIKON, YOUTUBE JA FPS:N VARTIJAT

Internettiin on ladattu video, jossa yksityisen vartijafirman työntekijät potkivat Helsingissä kiinniotettua, maahan saatettua ja niputettua miestä.ylitti kirkkaasti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Video ja sen uutisointi on nostanut eri keskustelusivuilla pohdintaa siitä, mitä on tapahtunut ennen videon alkua, mitä ”potkimisella” käsitteenä tarkoitetaan sekä mitkä ovat vartijan oikeudet ja velvollisuudet verrattuna siviileihin että poliiseihin. Koska en ole ollut paikalla, enkä toimi vartijana enkä myöskään ole lainoppinut, teenkin ekskursion kulttuurihistoriaan, Michel Foucaultin suuntaan ja vähän muualle.

Kirjassaan Tarkkailla ja rangaista Foucault laajentaa Jeremy Benthamin panoptikon-vankilan käsitettä kattamaan yhteiskunnan yleisesti. Bentham, varhainen liberaali ja laajojen ihmis- ja eläinoikeuksien puolestapuhuja, suunnitteli vankilamallin, jossa periaatteessa valvonta voi olla jatkuvaa ja samalla sellaista, että valvottavat eivät voi varmaksi tietää tarkkaillanko heitä juuri jollakin ajanhetkellä. Foucault totesi yhteiskunnan toimivan loppujen lopuksi samalla periaatteella: normatiivinen etiikka toimii sen vuoksi, että yhteiskunnan jäsenet ajattelevat olevansa jatkuvasti potentiaalisesti tarkkailtavina. Olemme kaikki veljiemme vartijoita – jonkinmoinen loikka utilitaristisen Benthamin yleisestä ajatusmaailmasta.

Nyt, uuden tekniikan – sekä kännykameroiden että internetin videosivustojen ansiosta – olemme paitsi tarkkailtavina jatkuvasti niin havainnot voidaan myös tallentaa ja jakaa kenen tahansa katsottavaksi. Ken MacLeod kuvasi vastaavaa tilannetta tieteiskirjassaan Tähtijaosto (Star Fraction) vuodelta 1995: minikokoiset kamerat menevät kaikkialle, ja tietoverkot tulvivat sekä nimensä mukaisesti tietoa että spekulaatioita ja huhuja, jättäen evaluoinnin ja estimoinnin vastaanottajalle.

Muualla verkossa:

HS:n uutinen – alareunassa linkki youtuben videoon

Wikipedia Benthamista

Wikipedia panoptikonista

Wikipedia Foucaultista

MacLeod blogspotissa

LOST II – JUONI TIHENEE

Box-set Lostin toisesta tuotantokaudesta on nyt tullut, ja muutaman punasilmäisen katselupäivän jälkeen siitä voi sanoa jotain. Seuraava saattaa sisältää juonipaljastuksia niille, jotka nauttivat annoksensa televisiosta maltillisesti kerran viikossa, sellaisiakin kuulemma on.

Juonellisesti kakkoskausi tuntuisi olevan eheämpi kuin ykkönen. Ensimmäisen esityskauden huippu, sisäänpääsy bunkkeriin, johtaa luontevasti bunkkerin roolin korostumiseen kakksokaudella. Ykkösen elementeistä tuttuina säilyvät takaumat ja perhesuhteiden korostaminen, mutta esimerkiksi musta savuhirviö ja muut saaren omituisuudet ovat nyt vähemmän näkyvillä. Kenties ne ovat peitetysti läsnä, kenties Dharma-projektin viittaukset liittyvät niihinkin – tätä tulkintaa tukisi ”leimattu” hai kauden alussa. Koska katsojalle on tarjottava myös palkintoja, ei vain lupailtava tulevista paljastuksista ja master planista, bunkkeri toimii väliratkaisuna – mutta myös uusia salaisuuksia (ja paljastuksia) lupaavana elementtinä. Vieläkään ei ole aivan varmaa, onko Lostista tulossa katko- vai jatkosarja.

Saari on suljettu tila. Miten sellaiseen voi lisätä hahmoja? Yksi vaihtoehto olisi ollut hyödyntää ensimmäisen kauden taustalle jääneitä sivuhenkilöitä, mutta tässä olisi ollut vaarana, että kakkoskaudesta tulee ykkösen uudelleenfilmatisointi uusilla henkilöillä (”Tämä olisi vähän niinkuin Kate, ja sitten tämä voisi olla niinkuin Locke...”). J.J. Abrahams ei sitten tee näin. Ykkösen taustahahmot jäävät edelleen ohuiksi, roolipelikäsittein NPC:ksi/EPH:ksi. Toimiiko sitten pyrstön henkiinjääneiden esittely tällä tavalla? Nyt uudet hahmot laukataan läpi, tuodaan tarinaan puolen jakson rysäyksessä: rankkaa on ollut, ja nyt ollaan tässä.

Salaliiton tuntu kasvaa ja uusia juonteita tulee. Mikä on ihan hyvä, katsojan kiusaaminen ja houkuttelu toimii nyt paremmin kuin ensimmäisellä, koska kokonaisuus on selkeämpi ja tavoitteellisempi. Master plan on kuitenkin kaksipiippuinen juttu: siihen viittaamalla saadaan jatkumo, jota on seurattava, mutta jatkumon seuraaminen saa katsojan odottamaan palkintoa, jotain mikä on käytetyn ajan, vaivan ja arvailuiden arvoista. Mitä pidempään ja monimutkaisemmin taustalla piileviin liittoutumiin ja salaisuuksiin viittataan, sen ”arvokkaampia” salaisuuksien tulee olla. Nyt näyttää lupaavalta. Dave-episodi ja Hurleyn episteemiset pohdinnat viittaisivat ainakin siihen, että mitään ”kappas vaan, kaikki olikin unta” -tyyppistä latistusta ei olisi luvassa.

Filosofinimiä tulee lisää. Locke kohtaa Humen – ja mitä meidän pitäisi ajatella siitä, että Hume joutuu paikkaamaan Locken tietoteoreettista virhettä? Lisänä käväisee etunimenä luonnonfilosofi Kelvin. Filosofinimet ovat kuitenkin sivujuonne: nimet ovat merkki joka voi olla tulkittavissa mutta se tulkintalinja ei ole välttämätön tarinalle. Vieläkään ei ole mitään ”kokonaisia” filosofinimiä John Locken rinnalla. Dharma-projektin merkit, I Ching -symbolit ja bunkkerin ulkoasu geokupoleineen kuitenkin on sellainen elementti joka todennäköisesti vaatii tulkintaa – ne ovat sen verran keskeisessä asemassa tuotantokaudessa että niillä on oltava jokin merkitys, todennäköisesti master planissa.

”Thank you. Namaste. And good luck.”

KUINKA MERKITÄ VAARAA VUOSISATOJEN PÄÄHÄN

Parin päivän takaisen Hesarin tiede-sivuilla sivuttiin yhdysvaltalaista wipp-projektia, ydinjätteen eristämisprojektia. Projektiin liittyy toki insinööritietämystä – miten ja minne rakentaa pysyvä varasto jätteelle, joka on vaarallinen vielä vuosisatoja. Tämän lisäksi jutussa mainitaan, että liittovaltion lainsäädäntö edellyttää pysyviä varomerkintöjä alueelle.

Pysyvät varomerkinnät ovat semioottinen, ja viestinnällinen ongelma. Millainen viestintäkanava säilyy kymmenentuhatta vuotta? Millainen merkintätapa tulee ymmärretyksi satojen sukupolvien kuluttua?

Muistelisin Sebeokin pohtineen tätä teemaa myös jossain kirjoituksessaan. Joko hän, tai sitten joku muu vanhan kaartin semiootikoista esitti erääksi vaihtoehtona pysyvälle merkinnälle varoitusviestiä, jossa kehotetaan uudelleenkoodaamaan varoitus aina määräajoin. Ongelmaksi tällaisessa muodostuu se, että mikäli välillä kulttuurin ja viestinnän ketju katkeaa niin myös koodaus ja uudelleenkoodaus saattavat katketa: riittävän suuri kulttuurinen katastrofi karkoittaisi asukkaat tai aiheuttaisi kansan tai kulttuurin tuhoutumisen, ja myöhemmin tulevat asukkaat eivät ymmärtäisi menetetyn kulttuurin jättämiä viestejä. Mahdollisesti tämäkin ongelma olisi kierrettävissä, ehkä tekemällä moninkertaista rinnakkaismerkintää, tai alueella olevan pysyväismerkinnän lisäksi kierrättämällä ympäröivissä kulttuureissa varoitusviestiä, jossa olisi samankaltainen uudelleenkoodauksen käsky, sekä ilmoitus siitä, missä vaara-alue on.

Modernit yleisesti käytössä olevat vaaran merkit perustuvat hyvin lyhytaikaiseen konventioon: säteilyvaaran ja biovaaran merkit eivät ole loppujen lopuksi olleet käytössä kovinkaan kauan suhteessa ihmiskunnan historiaan ja esihistoriaan. Vanhempienkin käytössä olleiden ja olevien varomerkkien käyttökelpoisuus poikki- ja ylikulttuurisesti voi olla kyseenalaista: kallo ja sääriluu -tyyppinen varoitusmerkkikin voi tulla väärin ymmärretyksi.

Merkintävaihtoehtona pohditaan inhoa ja pelkoa ilmaisevien kasvokuvien käyttöä. Ajatuksena on, että inhon ja pelon ilmeet ihmisellä – ja monilla muillakin kädellisillä – ovat synnynnäisiä, biologisia, ja näin ollen merkki tulisi ymmärretyksi. Idea tuntuu luontevalta, ja sitä testataankin. Tässäkin on heikkoutensa: entäpä jos on kulttuuri, joka ei tunne konventiota, jolla kasvoja kuvataan tällaisessa ikonissa? Kaksiulotteinen maalaus, tai kolmiulotteinen kaiverrus basaltissa eivät ole kuitenkaan kasvot, vaan kasvojen kuva – ensimmäinen koodaus on ymmärtää miten kuva tulkitaan kuvaksi, sitten vasta tulee vuoroon kuva-aiheen merkityksen tulkinta.

Muitakin biologisiin ja anatomisiin tuntemuksiin ja refleksi-/reaktiotason vaikutuksiin perustuvia merkintätapoja voidaan pohtia, vähintääkin tieteiskirjallisuuden tasolla. Ian MacDonald esittää kirjassaan Kivi-paperi-sakset (Scissors cut paper wrap stone, 1994) subliminaalisia, tietoisen ohittavia, biologiaan meneviä arkkityyppejä ja -kuvioita: voisiko olla merkki, tai kuva-aihe, tai esteettinen järjestys, joka suoraan aiheuttaisi uskonnollisen ekstaasin kokemuksen, tai järjetöntä, syvälle menevää pelkoa, tai vaikkapa amnesian? Teoksessa löytyy kokonainen merkkityyppi tai -rakenneperhe, frakterit, joita pystytään käyttämään itsenäisinä tai vaikkapa kirjoitusfonttiin upotettuina.

Pohdinnoissa nousee keskeiseksi visuaalinen merkintätapa. Muiden aistikanavien hyödyntämistä ei ilmeisesti juurikaan pohdita, mahdollisesti pysyväismerkinnän vaikeuden vuoksi – ja visuaalisessakin viestinnässä vain hyvin primitiiviseen teknologiaan perustuvat merkinnät ovat sellaisia, joiden voidaan ajatella kestävän vuosisatoja ja -tuhansia. Kyllähän biologisesti voitaisiin ajatella esimerkiksi mädän hajun olevan hyvinkin ylikulttuurinen varoitusmerkki – samoin tietyt äänitaajuudet voivat aiheuttaa inhoreaktion, kuten sopivataajuuksiset, kirkkaat strobovalot. Tällöin tulkittavaksi ei välttämättä tule merkki, vaan merkin aiheuttama vaikutus. Eräässä mielessä tällainen merkintätapa onnistuessaan olisi endo- ja eksosemiotiikan rajoilla: eksoosemioottinen merkki, joka aiheuttasi endosemioottisia vaikutuksia, jotka pitäisi tulkita liittyväksi eksosemioottisen merkin objektiin.

Riku

Muutama linkki:
Wipp -projektin kotisivu on täällä
Wikipedia kertoo biovaaramerkistä ja merkinnöistä täällä

VILLEJÄ RUBIINEJA – Väärinkuulemisen psykologiaa

”Words get written. Words get twisted. Old meanings move in the drift of time.”

Laululyriikoiden väärinkuulemisen nimikkeeksi taisi suomenkieleen vakiintua ”villi rubiini” -ilmaisu, englannissahan tähän viitataan ”mondegreen” -sanalla. Väärinkuuleminen taitaa olla ainakin jossain mittakaavassa aika tyypillistä, seuraavassa muutamia pohdintoja syistä moiseen.

Nykyisin musiikki on osa arjen äänimaisemaa, taustalla oleva äänikulissi johon ei tule kiinnitettyä huomiota samalla tavalla kuin muuhun viestintään. Kun tarkkaavaisuus ei ole kovin korkealla, niin tulkintaan ei panosteta, ja virheiden ja väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Kun musiikki on vain osa äänimaisemaa, jota ei sen kummemmin kuunnella, niin kommunikaatiokanavan kohina – (muu) oheishäly – häiritsee viestin vastaanottoa. Laululyriikat noudattavat omaa toimintamalliaan, joka kulkee osin kielenkäytön sääntöjen mukaan mutta jolla on myös omat, muusta kielenkäytöstä eroavat sääntönsä ja konventionsa. Näin ollen tavanomaisten kielellisen kommunikaation sääntöjen soveltaminen voi johtaa väärintulkintoihin. Osana äänimaisemaa lyriikoista saatetaan kuulla vain paloja. Tällöin tulkinta muuttuu vaikeaksi, sillä hermeneuttinen kehä on rikki: ei ole kokonaisuutta, mihin osat voitaisiin suhteuttaa. Umberto Eco on kirjoittanut esseen siitä, miten sirpaleiset tekstit saattavat tulla väärintulkituiksi. Jos ”lyriikansirpale” alunpitäen tulee kuulluksi puutteellisesti, niin tulkintapohja muuttuu vielä epävarmemmaksi, ja väärintulkinta voi kohdistua myös merkin materiaaliseen osaan, de Saussuren merkitsijään.

Tekijä on kuollut ja lukija kuulee huonosti: taiteessa kommunikaation onnistumista ei valvota samalla tavalla kuin monissa muissa viestintätilanteissa. Teoksen tekijä harvoin on ottamassa vastaan palautetta ja vahvistamassa että kokija on saanut viestin tulkittua oikein, sen paremmin merkin materiaalisessa kuin sisällöllisessäkään mielessä. Näin ollen virheellinen tulkinta jää sitten elämään mieleen. Eräänä syynä väärintulkinnoille voi olla se, että kuten taide yleensäkin, laululyriikat voivat käsitellä kaikenlaisia ihmiselämään ja maailmaan kuuluvia asioita. Joten, sirpaleisesta, kenties huonosti kuullusta, kohinaisesta kanavasta vastaanotettua viestiä ei osata suhteuttaa kontekstiin, ei ole välttämättä avainta merkityssisällön etsimiseen.

Alun sitaatti on Jethro Tullilta. Apua Tullin oikeinkuulemiseen tarjoaa Cup of Wonder

Riku

KATKOJA VAI JATKOJA – Lost palaa ruutuun

LOST-sarjan toisen tuotantokauden jaksot alkavat torstaina: mitä ensimmäisestä kaudesta jäi saldoksi? Yksi suurimmista kysymyksistä koko sarjan suhteen on, kertooko Lost yhtä suurta tarinaa pienten välivaiheiden kautta vai toistaako samankaltaisia pikkutarinoita jaksosta toiseen?

Jonathan Bignell erottaa mediasemiotiikan kirjassaan tv-sarjoissa jatko- ja katkosarjat (serials ja series): jatkosarjassa suurempaa kokonaisuutta valotetaan episodi kerrallaan, "master plan" paljastuu vähin erin. Tieteissarjoissa tämän esimerkiksi käy Babylon 5. B5:n tuotannossa oli alunpitäen tarkoitus tehdä tietynmittainen kokonaisuus, tietty määrä esityskausia joissa kuvataan ennaltapäätetty narratiivinen ehyt rakenne. Yleisempi sarjamuoto lienee kuitenkin katkosarja – puhuttiin sitten tieteissarjoista tai muusta tv-fiktiosta. Katkosarjoissa hahmot eivät suuremmin muutu, ja miljöö pysyy kutakuinkin samana. Jaksot ovat "irrallisia" ja monesti myös rakenteellisesti toistensa kaltaisia. Star Trek, Lexx sekä liian pian edesmennyt Firefly käynevät esimerkeistä. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, kumpaan suuntaan Lost tulee kallistumaan. Suunta ei tosin ollut selvä vielä tekijätiimillekään, ainakaan ensimmäisen tuotantokauden dvd-ekstrojen haastatteluissa. Jatko- ja katkosarjojen ero ei kuitenkaan ole mikään täydellisesti määrätty tai absoluuttisen selkeä. Esimerkiksi The Prisoner -sarjan episodit toistivat samaa peruskuviota (vaihtuva numero Kaksi pyrkii murtamaan Patrick McGoohanin esittämän numero Kuuden). Taustalla on kuitenkin kokonaisuus, Kylän valtaapitävien kasvava epätoivo numero Kuuden vastarinnan jatkuessa. Lostin ja Prisonerin samankaltaisuus eräiden elementtien suhteen – suljettu ympäristö, "koodit", yksilön vapaudenkaipuu, henkilöhistorian pimittäminen – onkin houkutteleva, kenties aiheeseen tulee palattua.

Ensimmäisessä tuotantokaudessa Lost haki strategioita sekä katkon että jatkon puolelta. Saaren mysteerit, Hurleyn numeroarvoitukset, ne Toiset ... kaikki viittaavat johonkin suurempaan kokonaisuuteen, johonkin yleissuunnitelmaan. Episodit olivat kuitenkin toisteisia, jossain vaiheessa jopa ennalta-arvattavia. Ongelmien juuret ja ihmisiä motivoivat tekijät löytyvät henkilöhistoriasta, vielä tarkemmin perhesuhteista. J.J. Abrahamsin käsitys perheistä ja perhesuhteista oli kompleksinen jo Aliaksessa, mutta Lostissa perheet ja perhevaikeudet muuttuvat jo osoitteleviksi. Kysymykseksi jää, onko tämä Abrahamsin käsitys perheistä vai käsitys ongelmien synnystä: ehkä Abrahams ei vain tahdo kuvata onnellisia perhesuhteita sen vuoksi, että niistä ei saa dramaattista tv-sarjaa. Määrääkö perhe, perhehistoria ja perheen ongelmat sitten yksilöä ja yksilön traumoja? Vai tekevätkö esitetyt traumaattiset perhesuhteet helpommaksi samaistua sarjan henkilöihin, syventävätkö henkilöhistorian ongelmat hahmojen luonnetta? Kolmantena mieleen nousevana vaihtoehtona on monimutkainen ja epämääräinen idea: ehkä taustalla vaikuttava suunnitelma vaatii tietyntyyppisten ihmisten osallistumista. Mikäli näin on, niin silloin J.J. Abrahams rakentaa vuosikymmenen tv-sarjaa hämmästyttävän taidokkaasti.

Jos nyt oletetaan, että taustalla on jokin master plan, niin selviääkö sarjassa mikä paikka saari oikein on? Fanien arvailut ovat yltäneet aina kiirastulipohdintoihin saakka. Ovatko saarella olevat ihmiset limbossa oppimassa virheistään ja ovatko he oppineet? Vai onko se piinaa että yksilö pakotetaan käymään läpi vanhoja virheitään ja historiansa ristiriitoja? Onko helvetti muut ihmiset, vai oman pään sisus? Ajattelin hetken itse, että Lostista tulee kevyen sarjan muotoon puettu dialogi sanan filosofisessa mielessä: Locke ja Rousseau ovat kaksi hahmoa, joita sarjassa on kuvattu intensiivisesti, ja monessa suhteessa hahmot muodostavat sarjan vastakohtapareja. Tämä tulkinta kuitenkin latistaisi muut sarjan henkilöt sivuhahmoiksi, eikä se loppujen lopuksi tunnu perustellulta tulkinnalta ensimmäisen tuotantokauden rakenteen valossa. Kuten Eco toteaa: "But evidence is considered to as a sign of something else only on three conditions: that it cannot be explained more economically; that it points to a single cause (or a limited class of possible causes) and not an indeterminate number of dissimilar causes; and that it fits in with the other evidence." Filosofinen selitysmalli, kaikesta houkuttelevuudestaan huolimatta ei ole kaikkein yksinkertaisin eikä taloudellisin ja ennen muuta se ei sovi kaikkiin muihin sarjan tapahtumiin ja henkilöhahmoihin. On siis odotettava, arvioitava ja vertailtava. 4.8.15.16.23.42.