KUINKA MERKITÄ VAARAA VUOSISATOJEN PÄÄHÄN

Parin päivän takaisen Hesarin tiede-sivuilla sivuttiin yhdysvaltalaista wipp-projektia, ydinjätteen eristämisprojektia. Projektiin liittyy toki insinööritietämystä – miten ja minne rakentaa pysyvä varasto jätteelle, joka on vaarallinen vielä vuosisatoja. Tämän lisäksi jutussa mainitaan, että liittovaltion lainsäädäntö edellyttää pysyviä varomerkintöjä alueelle.

Pysyvät varomerkinnät ovat semioottinen, ja viestinnällinen ongelma. Millainen viestintäkanava säilyy kymmenentuhatta vuotta? Millainen merkintätapa tulee ymmärretyksi satojen sukupolvien kuluttua?

Muistelisin Sebeokin pohtineen tätä teemaa myös jossain kirjoituksessaan. Joko hän, tai sitten joku muu vanhan kaartin semiootikoista esitti erääksi vaihtoehtona pysyvälle merkinnälle varoitusviestiä, jossa kehotetaan uudelleenkoodaamaan varoitus aina määräajoin. Ongelmaksi tällaisessa muodostuu se, että mikäli välillä kulttuurin ja viestinnän ketju katkeaa niin myös koodaus ja uudelleenkoodaus saattavat katketa: riittävän suuri kulttuurinen katastrofi karkoittaisi asukkaat tai aiheuttaisi kansan tai kulttuurin tuhoutumisen, ja myöhemmin tulevat asukkaat eivät ymmärtäisi menetetyn kulttuurin jättämiä viestejä. Mahdollisesti tämäkin ongelma olisi kierrettävissä, ehkä tekemällä moninkertaista rinnakkaismerkintää, tai alueella olevan pysyväismerkinnän lisäksi kierrättämällä ympäröivissä kulttuureissa varoitusviestiä, jossa olisi samankaltainen uudelleenkoodauksen käsky, sekä ilmoitus siitä, missä vaara-alue on.

Modernit yleisesti käytössä olevat vaaran merkit perustuvat hyvin lyhytaikaiseen konventioon: säteilyvaaran ja biovaaran merkit eivät ole loppujen lopuksi olleet käytössä kovinkaan kauan suhteessa ihmiskunnan historiaan ja esihistoriaan. Vanhempienkin käytössä olleiden ja olevien varomerkkien käyttökelpoisuus poikki- ja ylikulttuurisesti voi olla kyseenalaista: kallo ja sääriluu -tyyppinen varoitusmerkkikin voi tulla väärin ymmärretyksi.

Merkintävaihtoehtona pohditaan inhoa ja pelkoa ilmaisevien kasvokuvien käyttöä. Ajatuksena on, että inhon ja pelon ilmeet ihmisellä – ja monilla muillakin kädellisillä – ovat synnynnäisiä, biologisia, ja näin ollen merkki tulisi ymmärretyksi. Idea tuntuu luontevalta, ja sitä testataankin. Tässäkin on heikkoutensa: entäpä jos on kulttuuri, joka ei tunne konventiota, jolla kasvoja kuvataan tällaisessa ikonissa? Kaksiulotteinen maalaus, tai kolmiulotteinen kaiverrus basaltissa eivät ole kuitenkaan kasvot, vaan kasvojen kuva – ensimmäinen koodaus on ymmärtää miten kuva tulkitaan kuvaksi, sitten vasta tulee vuoroon kuva-aiheen merkityksen tulkinta.

Muitakin biologisiin ja anatomisiin tuntemuksiin ja refleksi-/reaktiotason vaikutuksiin perustuvia merkintätapoja voidaan pohtia, vähintääkin tieteiskirjallisuuden tasolla. Ian MacDonald esittää kirjassaan Kivi-paperi-sakset (Scissors cut paper wrap stone, 1994) subliminaalisia, tietoisen ohittavia, biologiaan meneviä arkkityyppejä ja -kuvioita: voisiko olla merkki, tai kuva-aihe, tai esteettinen järjestys, joka suoraan aiheuttaisi uskonnollisen ekstaasin kokemuksen, tai järjetöntä, syvälle menevää pelkoa, tai vaikkapa amnesian? Teoksessa löytyy kokonainen merkkityyppi tai -rakenneperhe, frakterit, joita pystytään käyttämään itsenäisinä tai vaikkapa kirjoitusfonttiin upotettuina.

Pohdinnoissa nousee keskeiseksi visuaalinen merkintätapa. Muiden aistikanavien hyödyntämistä ei ilmeisesti juurikaan pohdita, mahdollisesti pysyväismerkinnän vaikeuden vuoksi – ja visuaalisessakin viestinnässä vain hyvin primitiiviseen teknologiaan perustuvat merkinnät ovat sellaisia, joiden voidaan ajatella kestävän vuosisatoja ja -tuhansia. Kyllähän biologisesti voitaisiin ajatella esimerkiksi mädän hajun olevan hyvinkin ylikulttuurinen varoitusmerkki – samoin tietyt äänitaajuudet voivat aiheuttaa inhoreaktion, kuten sopivataajuuksiset, kirkkaat strobovalot. Tällöin tulkittavaksi ei välttämättä tule merkki, vaan merkin aiheuttama vaikutus. Eräässä mielessä tällainen merkintätapa onnistuessaan olisi endo- ja eksosemiotiikan rajoilla: eksoosemioottinen merkki, joka aiheuttasi endosemioottisia vaikutuksia, jotka pitäisi tulkita liittyväksi eksosemioottisen merkin objektiin.

Riku

Muutama linkki:
Wipp -projektin kotisivu on täällä
Wikipedia kertoo biovaaramerkistä ja merkinnöistä täällä

VILLEJÄ RUBIINEJA – Väärinkuulemisen psykologiaa

”Words get written. Words get twisted. Old meanings move in the drift of time.”

Laululyriikoiden väärinkuulemisen nimikkeeksi taisi suomenkieleen vakiintua ”villi rubiini” -ilmaisu, englannissahan tähän viitataan ”mondegreen” -sanalla. Väärinkuuleminen taitaa olla ainakin jossain mittakaavassa aika tyypillistä, seuraavassa muutamia pohdintoja syistä moiseen.

Nykyisin musiikki on osa arjen äänimaisemaa, taustalla oleva äänikulissi johon ei tule kiinnitettyä huomiota samalla tavalla kuin muuhun viestintään. Kun tarkkaavaisuus ei ole kovin korkealla, niin tulkintaan ei panosteta, ja virheiden ja väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Kun musiikki on vain osa äänimaisemaa, jota ei sen kummemmin kuunnella, niin kommunikaatiokanavan kohina – (muu) oheishäly – häiritsee viestin vastaanottoa. Laululyriikat noudattavat omaa toimintamalliaan, joka kulkee osin kielenkäytön sääntöjen mukaan mutta jolla on myös omat, muusta kielenkäytöstä eroavat sääntönsä ja konventionsa. Näin ollen tavanomaisten kielellisen kommunikaation sääntöjen soveltaminen voi johtaa väärintulkintoihin. Osana äänimaisemaa lyriikoista saatetaan kuulla vain paloja. Tällöin tulkinta muuttuu vaikeaksi, sillä hermeneuttinen kehä on rikki: ei ole kokonaisuutta, mihin osat voitaisiin suhteuttaa. Umberto Eco on kirjoittanut esseen siitä, miten sirpaleiset tekstit saattavat tulla väärintulkituiksi. Jos ”lyriikansirpale” alunpitäen tulee kuulluksi puutteellisesti, niin tulkintapohja muuttuu vielä epävarmemmaksi, ja väärintulkinta voi kohdistua myös merkin materiaaliseen osaan, de Saussuren merkitsijään.

Tekijä on kuollut ja lukija kuulee huonosti: taiteessa kommunikaation onnistumista ei valvota samalla tavalla kuin monissa muissa viestintätilanteissa. Teoksen tekijä harvoin on ottamassa vastaan palautetta ja vahvistamassa että kokija on saanut viestin tulkittua oikein, sen paremmin merkin materiaalisessa kuin sisällöllisessäkään mielessä. Näin ollen virheellinen tulkinta jää sitten elämään mieleen. Eräänä syynä väärintulkinnoille voi olla se, että kuten taide yleensäkin, laululyriikat voivat käsitellä kaikenlaisia ihmiselämään ja maailmaan kuuluvia asioita. Joten, sirpaleisesta, kenties huonosti kuullusta, kohinaisesta kanavasta vastaanotettua viestiä ei osata suhteuttaa kontekstiin, ei ole välttämättä avainta merkityssisällön etsimiseen.

Alun sitaatti on Jethro Tullilta. Apua Tullin oikeinkuulemiseen tarjoaa Cup of Wonder

Riku