01/07/2006

Menemättä (vielä) biosemiotiikkaan jätän Econ kävelemään kuvitteellisiin metsiinsä ja menen todelliseen lähimetsikköön: voivatko ei-kulttuuriset merkit muodostaa tekstejä?
Kulttuurisemiotiikan puolella monessa tarkastelutavassa oleelliseksi muodostuu tekstin käsite. Kaikki kulttuuriset merkkikoosteet eivät ole tekstejä: teksti ei ole vain joukko yhteen liitettyjä merkkejä, vaan merkkien on muodostettava järjestelmässään mielekäs, tulkittava kokonaisuus, jolla nähdään olevan rakenne. Tekstillä on alku ja loppu. Teksti on enemmän kuin osiensa lista. Runo ei ole vain joukko sanoja peräjälkeen, maalaus ei ole kokoelma pigmenttiläiskiä, näytelmä ei sarja peräkkäisiä repliikkejä.

Semiotiikan historiassa on esimerkkejä luonnonilmiöiden tulkitsemisesta merkeiksi: savu tulen merkkinä, synkkä pilvi nousevan myrskyn merkkinä, ja kuume sairauden merkkinä. Nämä merkit, aina kontekstissaan, voivat kyllä muodostaa kokonaisuuksia: yhden merkin perusteella tehty hypoteesi maailman ja tilanteen luonteesta saa vahvistusta tai kumoutuu kontekstuaalisesti, sen mukaan mitä muita merkkejä kokonaisuudessa havaitaan. Kokonaisuuden, merkkien joukon olemassaolo ei kuitenkaan takaa tekstin olemassaoloa.

Kun onnettomuuslautakuntaa varten mitataan jarrutusjälkiä ja kootaan lasinsirpaleita tienposkesta, niin luetaanko silloin onnettomuuspaikkaa tekstinä? Havaitut materiaaliset evidenssit ovat merkki jostain muusta, aiemmasta tapahtumasta, ja niiden kautta voidaan rekonstruoida tapahtuma: onko se tekstin tulkintaa vai merkkikoosteen käyttöä hypoteesin vahvistamiseksi?

Vahva epäilyni on, että luonnonmerkit ja ei-kulttuuriset merkit eivät loppujen lopuksi muodosta tekstejä. Sen sijaan niiden tulkinnat jo voivat niitä muodostaa. Merkityksenantaminen metsäpolun vierestä löydetylle höyhentupolle, katkenneille korsille ja raapaisuille maassa tekevät tekstin, tarinan metsästäjistä ja metsästetyistä – mutta vasta toisen tason merkitysprosessina, ei itsessään.
riku